Ajatus taittuu kevääksi ja talvi teoiksi.

Hups! Siitä onkin nyt n. kuukausi kun viimeksi kirjoitin tänne yhtään mitään. Mutta nyt olo on niin jännä et ajatukset hyppii seinillä, se johtunee ehkä siitä että valvoin viime yönä kolmeen, mikä taasen johtui siitä että kelloja siirrettiin. Tällä hetkellä ajatuksen virtaa ei oikeen saa mikään loppumaan, saatika puhetta, joten voisinpas hyötyä sitä nyt blogitekstin muodossa.

Heräsin tänään aatokseen että olen polkenut paikoillani pitkän aikaa, ja tuntuu etten ole edennyt elämässä yhtään mihinkään. Olin kadottanut kaikki haaveeni, tavoitteeni ja unelmani jonnekkin muiden antamien ohjeiden, neuvojen, käskyjen ja vaatimusten alle. Nyt olen vain hämilläni ja eksyneen oloinen, mutta viime aikoina olen myös saanut yllättäviltä tahoilta paljon positiivista kannustusta ja neuvoja, jotka ovat tehneet aktuaalisuudessaan minuun tosi suuren vaikutuksen! (HUUH opin eilen uuden sivistyssanan ja päätin nyt vaikuttaa fiksulta ja käyttää sitä että muistaisin sen myöhemminkin).

Identiteettikriisejäkin pukkaa ovista ja ikkunoista enkä tiedä millä keinoin pääsisin itsestäni taas selville. Eniten leijuu tämän suuntaiset ajatukset:
"Onko minusta tähän?", 
"Olenko sittenkään elämässäni oikeassa suunnassa?",
"Onko minusta tämän paatin kapteeniksi?", 
"Suodaanko minulle vielä joku päivä paattiin perämies if you know what I mean *wink wink*?", "Kelpaanko jollekulle sellaisena kuin olen?",
"Olenko täysin rehellinen itselleni?", 
"Peitänkö itsestäni jotain?", 
"Tai olenko liiankin peittelemätön!?", 
"Käyttäydynkö normaalisti?",
"Olenko oikeasti yhtä harmaa kuin tiiliseinä?"

Lisäksi minulla on iskenyt kova ilmaisullinen kaipuu uusiin tapoihin tehdä jotain. Tällä hetkellä piirtäminen, maalaaminen, näytteleminen, ohjaaminen, käsikirjoittaminen, runoileminen, kirjoittaminen ylipäätään, soittaminen ja laulaminen on jo kokeiltu enemmän tai vähemmän ja siinäkin olisi vielä työnsarkaa mutta jokin uusi tapa tehdä kutsuu minua puoleeni. Videointi on pitkään putkahdellut päähäni jo ysiluokalta lähtien, mutten ole ikinä uskaltanut sitä aloittaa ja ehkä hyväkin etten ysiluokalla aloittanut :'D. Olisi mielenkiintoista tehdä materiaalia joka olisi jatkuvasti katsoja-altis, että sen voisi löytää kuka vaan ja nähdä kuka vaan, yleensä olen tottunut pitämään teoksiani omana tietonani muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, vaikkakin koitan puhutella niissä yleisesti ottaen kaikkia ihmisiä. Videoidessa pääsisin samalla eroon kamerapelostani. En uskalla nimittäin puhua kameralle tai ylipäätään olla häpeilemättä kameran/katsojan kritisoivien silmien alla (jotka loppujen lopuksi ovat vain omat kritisoivat silmät). Mutta haluaisin tehdä materiaalia joka näkyisi ja puhuttelisi ihmisiä, ei enää vain minua. "Itselleni"ilmaisun aika alkaa pikkuhiljaa hiipua, (mutta uskon ettei koskaan katoa kokonaan! koska noh miksi tekisin mitään jollen tekisi sitä myös itselleni)

Youtube olisi siitä hieno paikka luoda asioita, koska saa kokeilla itse ja luoda omaa visiotaan ja nähdä mihin suuntaan idea kasvaa. Saisi innoissaan luoda jotain ja antaa armottoman tavallisen tallaajan katsojakritiikin purra ja repiä teos riekaleiksi ja miettiä vasta sitten mikä meni "väärin". Vain siten saadaan luotua jotain uusia ideoita, näkökulmia, jotain uutta jota esim. teatteripiiri julistaa ympäriinsä etsivänsä, kangistuessaan samalla itse sääntöihinsä, kaavoihinsa, byrokratiaan tai poikkitaiteellisuuteensa liian monimutkaisine tulkintoineen. Ei olisi mitään koppavia ammattialan ihmisiä jotka paljastavat heti ettei tämä idea tule onnistumaan, ja sitten pilaavat kaiken möhläilyn, tekemisen palon, sähellyksen, kokemuksen ja ilon nuorelta ihmisiltä. (btw, asiaa hieman sivuten, minua ärsyttää suuresti tapa jota jotkut ihmiset opettaessaan tekevät, riistävät oivaltamisen ilon kertoessaan suoraan vastauksen.)

Aloitin tänään katsomaan Milla Paloniemen minivlog-sarjaa MILLAN MATKASSA ja se on tietynlaisessa häpeilemättömyydessään ja aitoudessaan tosi mielenkiintoista kattottavaa! Ei sisällä mitään "Hei näytän teille minun ihanaa arkeani, joka on suoraan revitty jostain kiiltokuvista", mutta joka ei kuitenkaan arkisuudessaan ole tylsä, joka on yllättävää! Olisi kiva saada samanlainen ihminen ystäväksi kuin Paloniemi.



p.s. otin sattumalta 2 kuvaa jossa vertasin sitä miltä näyttäisin aamuisessa kuvassa instagramissa ja sitä miltä minusta oikeasti tuntui sinä aamuna

Oletteko koskaan olleet ihastuneita?

Minä olen, ainakin joskus, ....luulisin,  mutta se ei ole nyt tärkeää. Kirjoitin äsken nimittäin pienen runon(?) ihastumisen tunteesta ja haluan ilomielin jakaa sen teille! Jos teksti herätti minkäänlaisia ajatuksia tai mielikuvia nii haluaisi ilomielin kuulla! c:

vuodenaikoja

"mielen kaksi vuodenaikaa,

puut huojuu kevättä,

mutta maa nukkuu vielä lumen alla."

Ensimmäinen asia jonka herättyäni pihalta nään on sininen puoli pilvinen taivas, aurinko ja metsän laita joka oli jo karistanut kaiken lumen oksistaan. Ensinmäinen ajatukseni on, "KEVÄT ON TÄÄLLÄ PERKELE!", mutta seuraava ajatus lyheni pelkkään perkeleeseen, huomattuani että lunta oli vielä jäljellä. Siellä se lojuu pihalla muistutuksena siitä että on vielä vasta tammikuun loppu, ja siitä että se voi tulla vaikka kesäkuussa takaisin jos haluaa. Suhteeni lumeen ja talveen on muutenkin kuin stereotyyppisessä parisuhdeväkivaltaisessa heterosuhteessa. Lunta tulee ja sulaa milloin lystää, ja yleensä jättää mennessään muutamat mustelmat. Talvi on yleensä ruma ja kylmä, paitsi silloin kun se satuttaa. Nimittäin olen katkeran suloisesti koukussa Talven kauneuteen n. -30 asteen pakkasilla.

  

Kevät on kuitenkin yksi lempivuodenajoista heti alkusyksyn jälkeen. Kun viime viikolla lämpömittari näytti ensimmäistä kertaa -2 astetta, huusin äiteelle niin kovaa kuin kello kuudelta aamulla uskaltaa huutaa, "Siellähän on melkein kesä!". Kevät kaikkine pajunkissoineen, linnunlauluineen, sateineen, koivun silmuihin on aina niin piristävä näky. 

Talvella luovuuteni ei kuki.

 Olen kadottanut talvikenkäni. En meinaa löytää niitä mistään. Olen yrittänyt etsiä niitä huoneestani joka puolelta, mutta en meinaa muistaa millään mihin olisin ne viimeksi jättänyt. En uskalla/jaksa mennä etsimään niitä varastosta, siellä on liian kylmä ja äiti kysyisi mitä teen ja suuttuisi kun kadotin ainoat talvikenkäni. Vaikka en etsisi, loppujen lopuksi äiti tulisi suuttumaan siitä kun minulla ei ole kunnollisia talvikenkiä.

Luovuus tarvii uskallusta käväistä laatikon ulkopuolella, vaikka siellä voi olla tähän aikaan vuodesta aika kylmä. Minulla on ollut hirveät paineet uskaltaa tuoda luovuuttani esiin eräässä projektissa, jonka tulen tekemään ihan yksin. Sen tiedän, että se tullaan arvioimaan loppujen lopuksi melko raa'asti, eikä se auta asiaa. En tiedä miten selviäisin tästä hengissä, mutta löysin tästä tänä päivänä tapahtuneesta talvikenkien etsinnästä huvittavan samanlaisuuden.

SE ELÄÄ!!

Ajattelin herättää tämän karun muinaismuiston henkiin. En ole ylpeä siitä mitä olin tänne kirjoittanut 15-vuotiaana, mutta olen ymmärtäväinen tätä omituista, syrjäytynyttä ja yksinäistä epämääräistä pulleaa palleroa kohtaan, joka joskus esittäytyi nimelläni. Onneksi aika muuttaa ihmistä, vaikka menneisyyttä ei välttämättä haluaisi muistella.

Ajattelin jakaa tänne seuraavanlaista: Pohdintoja luomisen tuskasta, ajatuksen juoksua tai sitten sen puutetta eli runoja. Ja jos sitä lukijat jaksaa lukea niin havaintoja sinkkuudesta ja parisuhteista. Parisuhde on minulle hyvin abstrakti asia, ja olisi mielenkiintoista kirjoittaa mitä olen ajatellut kyseisestä asiasta aikojen saatossa. Yritin samaa silloin 15-vuotiaanakin, mutta siitä tuli vain kasa epämääräistä valitusta ja angstaamista. Toivottavasti nyt ei käy samoin. Lisäksi tulen jakamaan jonkinlaista ylistävää materiaalia biiseistä, artisteista tai muuten vaan hienoista asioista(?)